Puhe Tampereen Vihreiden tapahtumassa tapahtumien yössä 7.8.14. Koska olin samaan aikaan työmatkalla Yhdysvalloissa, Tampereen vihreiden Eve Tervahartiala toimi äänenäni ja piti puheen nimissäni.
Työttömyysongelma kasvaa. Käytän nyt esimerkkinä kotikaupunkiani Tamperetta, joka on vuodesta toiseen Suomen työttömyystilastojen ykkösketjussa.
Teollisuuskaupunki on kokenut useamman rakennemuutoksen ja usein ennen kuin edellisestä on toivuttu, seuraava on jo alkamassa.
Tampere on vetovoimainen kaupunki. Tämä näkyy myös siinä, että Tampere on Suomen suosituin muuttokaupunki työttömien nuorten keskuudessa. Tänne tullaan etsimään mahdollisuuksia ja kokeilemaan uutta ja se on hyvä. Osittain tästäkin syystä kaupungissa on hyvä ja elävä kulttuuri- ja alakulttuurielämä. Moni päättää käyttää ylimääräistä aikaansa ja energiaansa luoviin asioihin.
Jopa 10 prosenttia tamperelaisista on toimeentulotuen asiakkaina. Monet heistä ovat jo iäkkäämpiä. Työttömyys Tampereella pyörii tasaisesti 15 prosentin tasolla vaikka kaupungin työpaikkaomavaraisuus on yli 120 prosenttia. Tämä selittyy osittain sillä, että täällä käydään töissä myös muualta ja etenkin naapurikunnista. Kun kerran työpaikoille mennään kuntarajojen yli, tulisi työttömyyden ehkäisemisestäkin huolehtia yhdessä. Nyt niin ei käytännössä tehdä.
Työttömyys kasvaa Tampereella edelleen. Kuuden suurimman kaupungin vertailussa Tampereen työttömyys on kasvanut eniten. Vuoden 2013 lopussa Tampereen työttömyysaste oli 4,5 prosenttia korkeampi kuin koko maassa keskimäärin. Sekä nuorisotyöttömyydessä että pitkäaikaistyöttömyydessä huolestuttavaa on syrjäytymisen riski ja esimerkiksi mielenterveysongelmien lisääntyminen ja kasautuminen.
Kaupunki pyrkii tekemään parhaansa, jotta työttömilläkin olisi mielekästä tekemistä ja selkeä polku kohti työmarkkinoita. Parhaansa tekeminen ei kuitenkaan riitä ja on myönnettävä se tosiseikka, että kaikilta työ ei myöskään enää välttämättä onnistu.
Kaupunki maksaa yli 500 päivää työttömänä olleista työmarkkinatuen saajista valtiolle kuntaosuutta eli puhekielellä sakkomaksua. Tätä rahaa menee kaupunkilaisten taskusta valtiolle tällä hetkellä yli 18 miljoonaa euroa vuodessa. Ensi vuonna valtio aikoo dumpata kunnille sakkomaksut kaikista yli 300 päivää työttömänä olevista ja kuntien menot tulevat kasvamaan entisestään, Tampereella jopa 10:llä miljoonalla eurolla vuodessa. Samaan aikaan valtion TE-hallinto vetää pakon edessä säästökuuria ja kuntien pitäisi tehdä ylipäätään enemmän esimerkiksi työpaikkojen etsimistä ihmisille. Tamperekin saa siis suuremmalla rahalla vähemmän vastinetta rahoilleen.
Mainittujen miljoonien lisäksi Tampere käyttää vuodessa yli 8 miljoonaa euroa työllistämispalveluihin. Tänä vuonna otettiin käyttöön myös vastuullani oleva pormestariryhmien työllisyyspaketti, jossa sakkomaksurahoja siirrettiin suoraan työllistämiseen. Kaupunki järjestää paketin avulla uusia palkkatukipaikkoja, kuntouttavan työtoiminnan paikkoja ja sosiaalisen kuntoutuksen palveluja ainakin tuhannelle pitkäaikaistyöttömälle.
Työllisyyspalveluilla ei kuitenkaan voi suoraan lisätä avoimien työmarkkinoiden työpaikkojen määrää tai työvoiman kysyntää. Ennen kaikkea tänne tarvitaan kuitenkin lisää erilaisia yksityisen sektorin työpaikkoja.
Työttömyyspuhe muuttuu helposti puheeksi numeroista ja toimenpiteistä. Kyse on kuitenkin yksilöistä. Jokaisen työttömyystilanteen takana on tarina. Joltain on lähtenyt pitkäaikainen, jopa vuosikymmeniä ollut työpaikka alta. Toinen ei ole saanut edes ensimmäistä mahdollisuutta. Kolmannella meni liian lujaa eikä jaksaminen ole entisellään. Neljäs kantaa sisällään raskasta taakkaa ja viides on epävarma siitä mitä haluaa. Lista on pitkä.
Kunnan oma työllistämistoiminta voi tuoda yksilön arkeen tai kaupungin kassaan hetken helpotuksen. On kuitenkin oltava tarkkana siinä ettei ihmisiä kiusata katteettomilla lupauksilla vaan tavoitteena on oltava aito polku eteenpäin. Tämä tekee työllistämistoimenpiteistä haastavia.
Yrittäjyyteen kannustaminen on yksi hyvä polku mutta yrittäjän elämä on tehty vaikeaksi. Erityisesti mikro- ja yksinyrittäjät putoavat usein turvaverkkojen läpi eikä yhteiskuntamme ole edelleenkään kovin armollinen yrittäjälle, joka ei onnistukaan tavoitteissaan. Yrittäjyyteen kannustaminen ei myöskään saa olla pakkoyrittäjyyteen ajamista tai sosiaaliturvan ulkoistamista yksilöille.
Me tarvitsemme järjestelmän joka kannustaa mutta sallii erehdyksen, järjestelmän joka huomioi yksilölliset toiveet eikä simputa ihmisiä luukkujen tai toimenpiteiden välillä. Me tarvitsemme kuntien ja valtion tiivistä yhteistyötä, yrittäjyyden esteiden purkamista ja perustulon tuomaan turvaa arkeen.
Me tarvitsemme uuden ajan työllisyyspolitiikkaa.