Avasin Pirkanmaan kuudennen triennaalin Tampereella. Kyseessä on laaja ja monipuolinen taidetapahtuma, joka levittäytyy off-tapahtumiensa kanssa ympäri kaupunkia.
Hyvä avajaisyleisö
Kiitän kunniasta päästä käyttämään tämä puheenvuoro. Nyt kun olen tarkastellut viime kuukaudet omaa kotikaupunkiani ja sen kulttuurielämää työn puolesta vähän etäämpää, voi vain olla iloinen siitä kuinka hienosti Tampereen kulttuurielämä erottuu ja kuinka paljon kaupungissa tapahtuu.
Pirkanmaan Triennaali on koko maakunnan kulttuurielämän kiintotähtiä, joka järjestetään jo kuudennen kerran. Hyvä niin. Triennaalin kaltaiset tapahtumat eivät synny tyhjästä. Tämänkin tapahtuman eteen on epäilemättä nähty valtavasti vaivaa niin yksittäisten taiteilijoiden, kuin Tampereen kaupungin ja Tampereen taiteilijaseurankin toimesta. Kiitos teille.
Triennaalin teemat eivät myöskään voisi olla ajankohtaisempia. Sateenvarjona näyttelyn ylle laskeutuu äkkiseltään arkinen, mutta juuri nyt enemmän kuin ajankohtainen tokaisu ”Ole kuin kotonasi.”
Koti on meille jokaiselle yksilöllinen kokemus. Siihen liitetään odotuksia, toiveita, jopa pelkoja. Se voi olla ahdas tai tilava, niin konkreettisesti kuin henkisestikin. Se voi vahvistaa, kasvattaa, lannistaa tai muistuttaa.
Monille koti on konkreettisesti jotain jota kannetaan mukana, niin muistoina kuin reppuna selässä tai tunteena pään sisällä.
Viittaan ajankohtaisuudella tietenkin meneillään olevaan valtavaan humanitaariseen kriisiin, joka ajaa miljoonia ihmisiä pois kodeistaan ja pakoon vainoa vieraisiin maihin, myös Suomeen ja Pirkanmaalle.
Aihe on hallinnut oikeutetusti suomalaistakin julkista keskustelua omalla tavallaan jo kuukausia. Viimeksi tänään sain itsekin olla äänestämässä eduskunnassa siitä, miten Suomi kriisiin suhtautuu. Oma linjani on edistää ihmisoikeuksia ja auttaa hädänalaisia niin paljon kuin kantokykymme rajoissa on mahdollista.
Identeetti, perhe, yksinäisyys, muistot – ja globaali maailma jossa nämä muodostuvat ja elävät ovat nyt ehkä enemmän iholla, kuin koskaan monen meistä elinaikana.
Suomessa on puitu näitä kysymyksiä erilaisin äänenpainoin ja mietitty siinä sivussa omaa identiteettiämme muuttuvassa maailmassa. Jos käydystä yhteiskunnallisesta keskustelusta haluaa jotain poliittisesti korrektia todeta, niin ainakin voi sanoa että koti on kaikille tärkeä mutta osa sanoo ole kuin kotonasi ja jotkut muut puolestaan ovat peloissaan tai huolissaan kotiinsa kohdistuvista muutoksista. Näitä pelkoja meidän onkin kyettävä purkamaan, myös taiteen keinoin herättämällä kysymyksiä.
Enemmistö suomalaisista näyttää kuitenkin osoittaneen ainakin ajatuksen tasolla, että kotimme on avoin ja auttaa sen minkä voi.
Globaalin humanitaarisen kriisin lisäksi myös suomalainen yhteiskunta, hyvinvointivaltio ja oikeastaan myös eurooppalainen idea on tienhaarassa.
Epävarmuus on hiipinut pitkittyneen laman ja työn murroksen myötä yhä useamman elämään. Taiteilijat ja etenkin kuvataiteilijat jos jotkut tietävät tämän. Taiteilijan ammatti on haastava ja taiteen koulutus hupeneva luonnonvara, kuten Tampereellakin on valitettavasti jouduttu kokemaan. Tehtyjen selvitysten mukaan kaikista taiteilijoista kuvataiteilijat ovat epävakaimmassa asemassa, heille kotikaan ei välttämättä ole itsestäänselvyys.
Tällaisina aikoina taiteen rooli korostuu. Taiteen avulla voimme myös omalta osaltamme myös kotouttaa. Sekin liittyy kotiin.
Ymmärrämme taiteen avulla itseämme ja todellisuutta ympärillämme. Triennaalissa ja sen off-ohjelmistoissa voimme varmasti paitsi saada uutta näkökulmaa ajankohtaisiin asioihin, myös toisaalta antaa itsemme levähtää hetken ja keskittyä taiteen kokemiseen ilman mitään muuta. Sitäkin tarvitaan. Taiteen tuottama eskapismi on ainakin itselleni erittäin tärkeää.
Triennaalissa yksi parhaista puolista on myös sen tarjoama mahdollisuus sukeltaa samaan tematiikkaan useissa eri paikoissa. Triennaali tuo taidetta myös kaupunkikuvaan. Tämä on hyvä sillä edelleen kuulee suhtauduttavan taiteeseen aivan kuin se olisi jokin ulkopuolinen asia. Kuten useimpiin vaivoihin, ratkaisuna akuuttiin taidepulaankin on tieto siitä mitä taide on, ja tämä tieto saavutetaan tietenkin yksinkertaisesti tutustumalla taiteeseen.
Taiteen tuominen julkiseen kaupunkitilaan lisää ihmisten tietoisuutta siitä, mitä taide on ja mitä se voi olla. Katukuvaan tapahtuman ajaksi tuodut teokset eivät tietenkään itsessään riitä, mutta vuosia Tampereellakin puhuttua julkisen taiteen prosenttiperiaatetta odotellessa se on alku ja muistutus työn jatkamiseksi.
Hienoa myös, että TR1 -taidehalli on saatu tilaisuutta varten takaisin kulttuurikäyttöön. Kaupunki joutui luopumaan tilasta rahapulansa vuoksi ja tunnustan että edelleen kirpaisee, kun olin tätä päätöstä tekemässä emmekä onnistuneet löytämään vaihtoehtoja. Toivottavasti tila saadaan taas pian pysyvästi taiteelle.
Taiteen rahoituksesta voisin puhua paljonkin, mutta tiedätte kuitenkin jo kaiken olennaisen, taidetta pitää tukea!
Taide ehkäisee apatiaa. Taide lisää hyvää maailmaan. Pidetään siitä kiinni. Avataan tämä triennaali.