Edellisessä kirjoituksessani kuvasin Pirkanmaan talouden alamäkeä ja esittelin joitakin paikallisia keinoja, joilla asiaan voidaan vaikuttaa. Olennaiset päätökset tehdään kuitenkin valtion tasolla. Ideoita pallotellaan Suomessakin melko paljon, mutta keskustelu on niin poteroitunutta etteivät asiat tunnu edistyvän.
Valtioneuvoston tulevaisuusselonteon mukaan Suomessa pitäisi vuoteen 2030 mennessä olla monipuolinen elinkeinoelämä jossa pienet ja keskisuuret yritykset toimisivat aktiivisina viejinä, jossa yhteistyötä tutkijoiden ja yritysten välillä olisi lisätty merkittävästi, jossa asenneilmasto olisi kehittynyt, jossa uskallettaisiin kokeilla ja epäonnistua nykyistä enemmän ja jossa työelämä olisi rakenteiltaan joustava.
Puheet yrittäjyyden tukemisesta ja yrittäjyyden esteiden purkamisesta eivät ratkaise mitään. Teot ratkaisevat. Näiden tekojen osalta Suomi näyttää olevan melko jumissa.
Valtakunnallisesti erityisesti mikro- ja pienyrittäjyyden ja itsensä työllistämisen esteitä pitäisi purkaa. Esimerkiksi eurooppalaisittain poikkeuksellisen alhainen arvonlisäveron alaraja olisi syytä nostaa ylemmäs, yrittäjän ilmoitustaakkaa pitäisi keventää ja ennakonpidätysprosenttia pitäisi voida säätää helpommin tulojen vaihdellessa, esimerkiksi vihreiden esittämällä reaaliaikaisella tulorekisterillä. Starttirahan enimmäiskestoa kannattaisi myös pidentää. Erityisesti pienimpien yritysten osalta myös tilikausien pidentäminen voisi tuoda kaivattua joustoa.
Viron yhteisöveromallissa osakeyhtiöt maksavat yhteisöveroa vain jakamastaan osingosta ja muusta voitonjaosta. Yhtiöön jätettyjä voittoja ei veroteta. Tämä synnyttää kannustimen jättää varaa yritykseen ja sijoittaa sitä yrityksen toiminnan aggressiiviseenkin kehittämiseen. Toisaalta mallin ottaminen käyttöön Suomessa voisi johtaa arvaamattomiin sivuvaikutuksiin koska Suomessa ei ole (eikä toivottavasti tule) Viron mallin mukaista tasaveroa henkilöverotukseen. Asiaa kannattaisi kuitenkin selvittää edelleen, josko jokin ratkaisu löytyisi.
Virossa on omat ongelmansa, mutta ainakaan maata ei voi syyttää jahkailusta. Vaikeassa tilanteessa loputtoman fundeerauksen sijaan on tehty ratkaisuja. Tietoyhteiskuntaa ja elinkeinoja yhdistävä luova esimerkki on Viron e-asukasmalli joka kannustaa investoimaan maahan myös rajojen ulkopuolelta ilman aloittavaa yritystä rasittavaa suurta byrokratiaa. Tietoyhteiskunnasta puhuttaessa myös valtion ja esimerkiksi korkeakoulujen tulisi avata kaikki soveltuva tietovarantonsa innovaatioiden vauhdittamiseksi. Valtio voi myös edesauttaa ja mahdollistaa esimerkiksi joukkorahoitusta luomalla kanavia ja varmistamalla lainsäädännön joustavuuden asiassa.
Suomessa on runsaasti mikroyrityksiä ja jonkin verran suuria yrityksiä, mutta mikroyritysten nostaminen keskikokoiseen sarjaan on täällä hidasta ja vaikeaa. Sekä yrittäjyyden edistämiseen, että yrityksen kasvuun kannustamiseen auttaisi todennäköisesti ensimmäisen tai ensimmäisten työntekijöiden palkkaamisen merkittävä helpottaminen. Ensimmäisen työntekijän palkkaaminen on riskialtista ja todennäköisesti suurin päätös heti yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen. Samassa keskustelussa pitäisi avata naisia työmarkkinoilla syrjivä vanhemmuuden kustannusten jako tai oikeastaan jakamattomuus.
Markkinointiosaamisen puute nousee esiin suomalaisista yrityksistä puhuttaessa. Kyseessä voi olla klisee, mutta jotain oireellista täällä on. Voisimmeko puuttua tähän koulutuksessamme? Erityistä huomiota kiinnittäisin useisiin yliopistoihin, jotka ovat työelämävalmiuksien kehittämisessä ammattikorkeakouluja jäljessä, erityisesti humanistisilla aloilla.
Myös epäonnistumisen hyväksyminen on maassamme edelleen lapsenkengissään. Itsekin yhdessä konkurssissa mukana olleena voin vakuuttaa, että se opettaa. Yrityksen todennäköisyys onnistua ensimmäisellä kerralla on usein heikompi, mutta matkan varrella opitut asiat synnyttävät tietoa joka hyödyttää myöhemmin. Asennekasvatus on hidasta mutta mahdollista.
Perustulomalleista on väitelty Suomessa pitkään ja lähes tuloksetta. Monimutkaisen tukiviidakkomme korvaaminen yksinkertaisella perustulomallilla vähentäisi byrokratiaa ja poistaisi esimerkiksi yrittäjyyden (ja ylipäätään työn) ja opiskelun kannustinloukkuja. Perustulo kannustaisi myös riskittömämpään sivutoimiseen yrittäjyyteen muun elämän ohella.
Suomen talous nojautuu vientiin. Tarvitsemme tietenkin toimivia sisämarkkinoita mutta Ruotsin mallin mukainen yleisten palkankorotusten sitominen vientiin (industrinormen) voisi olla tarpeen Suomessakin, erityisesti julkiselle sektorillemme. Suomessa mm. Teknologiateollisuus on puhunut asian puolesta. Vuodesta 2007 julkisyhteisöjen osuus BKT:sta on kasvanut Suomessa yli kolme prosenttia, kun samaan aikaan yritysten osuus on laskenut noin viisi prosenttia. Tulopohjan heikentyessä julkisen sektorin ylläpito ja palvelujen tuottaminen vaikeutuvat. Tupo-politiikka näyttäytyy kankeana ja joustamattomana tilanteessa, jossa maalla ei yksinkertaisesti ole varaa jatkuvasti kasvaviin kustannuksiin. Kriisitietoisuus asiaan liittyen on edelleen liian vähäistä. Jos ja kun elämme lopulta viennistä, onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin seurata länsinaapurimme esimerkkiä?
Viimeisenä muttei vähäisimpänä korostaisin soteuudistuksen merkitystä. Sotepalvelut nielevät helposti lähemmäs puolet kuntien budjeteista. Suhtaudun esitettyyn kuntayhtymämalliin skeptisesti koska mallista puuttuu kannustavuus. Pelkään mallin lisäävän sotepuolen kustannuksia tuottamatta olennaisia lisähyötyjä. Toivottavasti olen väärässä. Jos löydämme riittävän demokraattisen ja läpinäkyvän mallin, voisimme avata sote-tuotantoa nykyistä laajemmin myös (eettiset kriteerit täyttäville ja veronsa mieluiten Suomeen maksaville) yrityksille. Vallan ja vastuun on säilyttävä julkisella hallinnolla mutta voimme olla mahdollistamassa uusia ideoita ja toimintatapoja tekemällä yhteistyötä.
Ja kyllä. Edellä mainitut muutokset voitaisiin varmasti tehdä ihmistä ja ympäristöä vahingoittamatta.
Mitä sinä tekisit yrittäjyyden edistämiseksi ja kotimaisen talouden parantamiseksi? Kuulisin mielelläni kommentteja.