Eduskunta rouhi tänään hallituksen kilpailukykypakettia. Hallitus esittää toimia, joiden tarkoitus on alentaa työllistämisen kustannuksia Suomessa. Tavoite ei ole maailman hölmöimmästä päästä ja siitä voi olla apua työllisyyden parantamisessa lyhyellä aikavälillä. Hallituksen omat muistiotkin kuitenkin kertovat, että toteutus voitaisiin tehdä paljon nykyistä reilummin.
Menojen hillitseminen on tarpeen ja lyhyellä aikavälillä välttämätöntäkin, mutta pitkän aikavälin kasvuun tarvitsemme ennen muuta osaamista, hyvin toimivia markkinoita, luottamusta ja vakaita instituutiota. Kun lyhyen aikavälin ratkaisuja tehdään, pitkän aikavälin mahdollisuuksia ei pidä uhrata esimerkiksi koulutusta näivettämällä. Pitkän aikavälin tavoitteista kiinni pitäminen luo otolliset olosuhteet sille, että keksisimme uusia ja parempia hyödykkeitä, jotka kiinnostaisivat myös maailmalla.
Jos kustannusten alentaminen tässä ja nyt on laastari joka voi helpottaa akuutteja oireita, on pitkän aikavälin kasvun peruspilareista huolehtiminen sairauden hoitamista, joka on tarpeellista mutta hidasta. Molemmat vaihtoehdot ovat lisäksi valitettavan epävarmoja, mutta sille emme voi mitään.
Siinä miten hallitus esittää kustannusten alentamista, on isoja ongelmia. Hallitus perääntyi palkan lisiin kohdistuvissa ukaaseissaan ja tilalle on nyt tulossa lomarahojen leikkaaminen. Muutos on vähemmän paha ja jakautuu tasaisemmin, mutta haasteita riittää. Käteen jäävän palkan aleneminen johtaa helposti erityisesti pienipalkkaisilla ihmisillä vaikeuksiin, koska pienipalkkaisen palkka nyt sattuu olemaan pieni. Monessa kotitaloudessa lomarahatkin ovat sellainen osa palkkaa, joilla on käytännössä pakko rahoittaa välttämättömät isommat hankinnat. Näin muistan itsekin toimineeni silloin, kun olin vielä niissä kuuluisissa ”oikeissa töissä”. Moni myös maksaa lomarahoistaan pois vuoden aikana syntyneitä velkoja, koska rahat eivät muuten riitä.
Erityisen ongelmallinen on ensimmäisen sairauslomapäivän karenssi ja sairausloman heikennykset yleensäkin. Näiden takana tuntuu olevan mutua ja moralismia. Osa työntekijöistä päätyisi sairaana töihin tartuttamaan muita ja sairastumaan pahemmin, koska sairausajan palkkaa ei ole varaa menettää. Monille muuten työkykyisille, mutta sairauden vuoksi lyhyitä poissaoloja tarvitseville, kuten migreenipotilaille voisi käydä köpelösti. Hallituksen omissakin arvioissa epäillään sairauslomapäivän karenssin toimivuutta. Ruotsia on käytetty esimerkkinä sairauslomakarenssista, mutta sielläkin harkitaan suunnanmuutosta.
Hallituksen muistioissa todetaan myös, että työvoimakustannuksia olisi voitu alentaa leikkaamalla työllistämisen sivukuluja puuttumatta palkkoihin. Tämä olisi voitu rahoittaa nostamalla hieman muita veroja, kuten esimerkiksi arvonlisäveroa. Aiemmin hallitus on perustellut haluttomuuttaan toimia näin sillä, että arvonlisävero pienentää pienituloisten ostovoimaa.
Arvonlisäveron korotus ei ole omakaan suosikkini, mutta se on kuitenkin vain osa kokonaisuutta ja oikein tehtynä mielestäni hyväksyttävissä. Korotus voidaan hyvittää pienituloisille tulonsiirroilla ja tuloverotuksen puolella. Nämä ovat puhtaasti hallituksen ja eduskunnan käsissä. Hallituksen muistioista käykin ilmi, että hallitus kävi erikseen läpi sellaista kokonaisuutta, jossa työvoimakustannusten alentaminen olisi rahoitettu tavalla, joka olisi jopa kaventanut tuloeroja. Nythän hallituksen politiikka johtaa päinvastaiseen. Reilummassa mallissa tulonsiirtoja olisi nostettu saman verran kuin arvonlisävero nostaa hintoja, isoimpia pääomatuloja olisi verotettu vähän enemmän ja osinkojen verotusta olisi muutettu järkevämmäksi.
Miksi näin ei lopulta tehty, ei ole vielä käynyt ilmi. Ehkä kyseessä oli ideologinen valinta.
Jos (ja todennäköisesti kun) hallitus päätyy puuttumaan pienipalkkaisten(kin) ihmisten tuloihin, pitäisi miettiä, voisiko tätä vaikutusta jotenkin pehmentää. Yksi vaihtoehto olisi, että hallituksen aiemmin lupailema tuloverojen lisäkevennyspaketti suunnattaisiin nimenomaan pienituloisille. Se voisi myös hillitä pienipalkkaisille aloille nyt tulevaa ilmiselvää painetta korottaa palkkoja, jotta ihmiset tulevat palkalla toimeen.
Selvää on, että mainituissa vaihtoehdoissa valtaosa kustannusten alentamisesta jäisi lopulta keski- ja suurituloisten kontolle. Ei sekään hauskaa ole ja tuntuisi omassakin kukkarossa, mutta reilumpaa se olisi.