Kesän viimeisestä eduskuntaistunnosta jatkoin viime viikolla suoraan Brysseliin kahteen seminaariin. Niissä käsiteltiin Euroopan ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusta, TTIP:iä. Seminaarissa sain vahvistusta käsitykselleni: kaupankäynnin helpottaminen on hyvä tavoite, TTIP sen sijaan voi olla pahimmillaan todella huono väline. Onnistuakseen sopimus edellyttäisi vielä kovasti parantamista.
Kritiikkiä molemmin puolin Atlanttia
Seminaarissa puhuivat niin sopimuksen kannattajat kuin vastustajatkin. Mielenkiintoista oli kuulla mm. Yhdysvalloissa käytävästä kansalaisjärjestöjen ja osavaltiotason kriittisestä keskustelusta. Esimerkiksi Mainen osavaltiossa huolet ovat hyvin samanlaisia kuin monissa Euroopan maissa. Sääntelyn purkamisen pelätään uhkaavan monia osavaltioiden omia hyvinvointi- ja ympäristönormeja. Yhdysvalloissa esimerkiksi NAFTA-vapaakauppasopimuksen koetaan heikentäneen työntekijöiden asemaa, ja Euroopassa TTIP:n pelätään johtavan samaan.
Mielenkiintoista oli kuulla joistain argumenteista, joilla sopimusta puolustetaan Yhdysvalloissa. Monille keskeinen perustelu oli geopoliittinen: TTIP:stä puhutaan vastavoimana mm. Kiinalle. Erään panelistin kommentti ”kaupallisesta NATOsta” tuskin olisi kovin tehokas myyntipuhe ainakaan täällä Suomessa.
Mihin vapaakauppasopimusta tarvitaan?
Kaupankäynti yleensä hyödyttää molempia osapuolia. Kaikki voivat keskittyä asioihin, joissa ovat hyviä. Kauppa on osaltaan mahdollistanut Suomen korkean elintason. Siksi kauppaa kannattaa edistää silloin, kun se ei uhkaa muita hyviä asioita.
Yksinkertaisimpia kaupan esteitä, tulleja ja tuontikiintiöitä, on Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä jäljellä enää vähän. Viimeistenkin poistaminen voisi piristää tietyillä aloilla kauppaa, mutta kokonaisuuden kannalta vaikutus jäisi vaatimattomaksi. TTIP-sopimuksen arvioidut välittömät talousvaikutukset ovatkin epävarmoja.
Jäljellä olevat kaupan esteet ovat pääasiassa muita kuin tulleja. Esimerkiksi jos eurooppalainen pienyritys haluaa viedä tuotteensa Yhdysvaltoihin, sen pitää sertifioida tuote uudelleen Yhdysvaltojen markkinoille, vaikka se olisi kertaalleen testattu Euroopassa. Tämä voi olla kallista, joskus mahdotonta. Suuryrityksellä on siihen varaa, pienyrityksellä välttämättä ei. Eräillä aloilla esteet voivat kasvattaa kustannuksia Atlantin yli vietäessä jopa 30–40 %. Kyse on isosta määrästä pieniä ja yksityiskohtaisia säännöksiä – komissio nostaa esimerkeiksi kermanvalmistuskoneet ja osterien bakteerintestauksen.
Esteet vähentävät kilpailua, pönkittävät suuryritysten asemaa ja koituvat viime kädessä kuluttajien tappioksi. Yksi tapa poistaa esteitä on sopia joillain aloilla hyväksymiskäytäntöjen yhdistämisestä silloin, kun eri käytännöt tuottavat saman lopputuloksen. Tällöin, jos tuote on hyväksytty Euroopan markkinoille, se kelpaisi myös Yhdysvaltoihin.
Mitä riskejä sopimukseen liittyy?
Monet nykyisistä säädöksistä on rakennettu suojaamaan työntekijöitä, kuluttajia, terveyttä ja ympäristöä. On laaja yhteisymmärrys siitä, että kaikista kaupan esteiksi luettavista säännöistä onkin tavoiteltavaa purkaa vain osa. Kuluttajien, terveyden ja ympäristön kannalta merkittäviä heikennyksiä ei voida eikä pidä hyväksyä vapaakaupan varjolla. Vapaakauppaa ei pidä ymmärtää kaikesta sääntelystä luopumiseksi. Erimielisyys sopimuksen kannattajien ja kriitikoiden välillä koskee sitä, milloin johonkin yksittäiseen sääntöön puuttuminen merkitsee todellista heikennystä ja milloin se on ”vain tekniikkaa”.
Toinen huoli koskee sopimuksessa sijoittajille luvattavaa suojaa sekä riitojen ratkaisua. Investointisuoja kuulostaa päällisin puolin järkevältä: kumpikaan osapuoli ei saisi yhtäkkiä keksiä päästään uusia syrjiviä sääntöjä, joiden perusteella jo tehdyt investoinnit menettävät arvonsa. Ääriesimerkeissä yritys pelkää, että valtio kansallistaa sen tehtaan tai peruuttaa sen toimiluvan jälkikäteen ilman perustetta. Silloin yritys ei koskaan uskalla investoida. Tällaisen toiminnan kieltäminen onkin perusteltua. Olennaista on pitää investointisuoja riittävän kapeana. Liian laaja investointisuoja voi johtaa siihen, että valtiot eivät uskalla säätää perusteltujakaan ympäristön, kuluttajien tai työntekijöiden suojaa koskevia lakeja. Esimerkiksi kaivosyhtiön vesistöpäästöjä pitää voida säädellä kohtuuden rajoissa uudella lailla ilman, että siitä joutuu maksamaan yhtiölle korvauksia.
Riskialtis ja ongelmallinen on tapa, jolla mahdolliset riidat ratkaistaisiin. Sopimuksessa halutaan käyttää ns. välimiesmenettelyä. Tyypillisesti kumpikin osapuoli valitsee yhden välimiehen ja osapuolet yhdessä kolmannen. Paneelin tuomiosta ei voisi valittaa. Hyvin isot päätökset jäisivät vain muutaman henkilön harteille. Välimiesmenettelyjen päätöksentekoa on pidetty hankalasti ennakoitavana. Pelko pitkästä oikeusprosessista ja kielteisestä julkisuudesta voisi entisestään korottaa kynnystä säätää uusia tarpeellisia lakeja ihmisten tai ympäristön suojelemiseksi.
Miten ongelmia voitaisiin vähentää?
Miten sitten vapaakauppaa ja yhteistyötä voitaisiin edistää ilman, että työntekijöiden, kuluttajien tai ympäristön suojaa heikennetään? Ainakin neljällä tapaa sopimuksesta voidaan tehdä parempi:
- Esteitä poistettaessa mieluiten parannetaan ja ei ainakaan heikennetä työntekijöiden, kuluttajien ja ympäristön suojaa. Olennaista on lopputulos, ei prosessi, jolla suojelua valvotaan. Joskus paras suoja voi olla Euroopassa, toisinaan taas Yhdysvalloissa.
- Tehdään neuvotteluista avoimemmat. Vaikka EU on julkaissut paljon materiaalia neuvotteluista, varsinaisia sopimusluonnoksia pääsee katsomaan jopa kansanedustajista ja ministereistä vain osa, hekin erillisissä huoneissa turvatarkastuksen jälkeen. 2010-luvun maailmassa näin ei voida toimia. Salailu lisää epäluuloja, vaikeuttaa julkista keskustelua ja heikentää sopimuksen hyväksyttävyyttä. Avoimuus parantaisi kansalaisten mahdollisuutta puuttua sopimuksen epäkohtiin, jotka neuvottelijoilta jäisivät muuten huomaamatta. Salailuun on syytä vain, jos sopimus perustuu lehmänkauppoihin tai yhteisen edun sijaan jonkin osapuolen oman edun tavoitteluun.
- Ei yritetä haukata liian isoa kakkua kerralla. Yhdysvaltojen ja EU:n säädökset ovat hyvin monimutkainen viidakko. Epäonnistumisten riskit vähenisivät rajaamalla isompi osa aloista sopimuksen ulkopuolelle. Tämä ei estä neuvottelemista niistä myöhemmin erikseen: myöhemminkin voidaan täydentää TTIP:iä tai tehdä erillisiä uusia toimialakohtaisia sopimuksia.
- Korvataan välimiesmenettely erillisellä, pysyvällä tuomioistuimella. Se voisi kartuttaa kokemusta ajan kanssa, ja sen ratkaisut olisivat myös ennakoitavampia. Yritykset ja valtiot tietäisivät siis paremmin jo etukäteen, mikä on sallittua ja mikä ei. Selvää on, että pysyvä tuomioistuin ei ole ilmainen. Jos tällä hinnalla saadaan reilu, aidosti hyödyllinen ja ennakoitava sopimus aikaiseksi, hinta kannattaa maksaa.
Kaikille näistä ehdotetuista tavoitteista löytyy laajaa tukea myös Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen parlamenteista. Selviä edistysaskeliakin on neuvottelujen aikana otettu. Onnistuminen riippuu nyt siitä, jääkö edistys näissä suhteissa kosmeettiseksi. EU:n parlamentti äänestää keskiviikkona neuvottelumandaatista. Ennakkoarvioiden mukaan se voi sijoittua minne tahansa siedettävän ja huonon välimaastoon.
Jos sopimus tehdään, sen on oltava kaikkia kohtaan reilu. Reiluus ei synny salailemalla ja valtaa välimiehille siirtämällä.