Yksi pitkäaikaisimmistä ystävistäni menehtyi yllättäen 6. huhtikuuta 2014. Hänen uurnansa lasketaan tänään. Kirjoitan tämän tekstin hänen muistolleen.
En ole aivan varma tutustuimmeko esikoulussa vai ekaluokalla. Muistan häivähdyksiä koulumatkoista. Muistan kuinka hän oli ensimmäisiä kotiini yökylään tulleita kavereita. Rakensimme majan pöydän alle ja perustimme sinne leluhahmoille saluunan. Juoksentelimme lähimetsissä. Olimme parijonossa vierekkäin. Ensimmäisessä luokkakuvassa parturi-kampaajan pojalla oli liikaa geeliä päässä. Kuten minulla parturi-kampaajan puolisona myöhemmin. Muistoja on lukemattomia.
Vaihdettuani koulua kolmannelle luokalle yhteys katkesi muutamaksi vuodeksi. Tapasimme harvakseltaan. Yläasteelle siirtyessämme pääsimme rinnakkaisille luokille ja ystävyys jatkui siitä mihin se lapsena jäi. Ystäväni oli kuvataiteellisesti innokas ja lahjakas. Lukiossa päädyimme taas eri paikkoihin mutta yhteys säilyi. Liikuimmekin teini-iän ja varhaisaikuisuuden paljon samoissa porukoissa. Se oli hauskaa aikaa.
Lukion jälkeen hän muutti Turkuun. Minä muutin Tampereelle. Etäisyys oli näennäinen. Muodostimme ystävysten kanssa pienen porukan jonka kanssa kokoonnuimme tasaisin väliajoin vuorotellen eri kaupunkeihin. Kesäisin ja jouluisin törmäilimme lähtöpaikassamme Raumalla. Rakensimme omat rituaalimme ja pidimme teemajuhlia. Meillä oli ironinen kieltopalkinto: pokaali jolla palkitsimme vuoroin toisiamme. Voittajan piti järjestää seuraavat bileet. Kutsuimme sitä elämän palkinnoksi. Sen jakamisesta ei taida tulla enää mitään.
Olemme parantaneet maailmaa aamuvarhaiseen kesäisellä kalliolla ja nauraneet lukemattomille huonoille elokuville yhdessä. Kun sain puhelimitse tiedon elämääni keskeisesti vaikuttaneesta työpaikasta, ystäväni istui vieressä ja onnitteli ensimmäisenä. Kerran löysimme yöllisestä metsiköstä vahingossa eläinten hautausmaan. Toisella kerralla juoksimme liivijengiä karkuun peltoon, kun emme osanneet pitää suutamme kiinni. Osasimme pitää hauskaa, törttöillä riittävästi ja olla nuoria.
Olimme molemmat suuria musiikin ystäviä. Rock-poliisin kuivakka huumori yhdisti meitä. Ystäväni ei puhunut tunteistaan kovin helposti, mutta antoi minun hölöttää. En muista hänen koskaan tuominneen ketään. Toisinaan hän piirsi kohtaamisistamme sarjakuvapäiväkirjaa. Hänen huumorinsa oli yksi omintakeisimmista kokemistani enkä aina tajunnut sitä.
Viimeiset vuodet olemme eläneet ruuhkavuosia. Yhteydenpitoa oli livenä harvakseltaan. Puhelimessa silloin tällöin. Sosiaalisessa mediassa paljon.
Ystävälläni oli pitkäaikainen puoliso ja kaksi lasta. Ja muita lähiomaisia. Ja ystäviä. Syvimmät osanottoni heille.
Kuolema pysäyttää. Se muistuttaa meitä elämään tässä ja nyt. Olemaan läsnä. Ja arvostamaan ystävyyttä. Suru pysyy aisoissa kun sitä ei ajattele mutta se on syvällä.