Mielipidekirjoitus Aamulehdessä 10.3.2011
Kansanedustaja Arto Satonen (kok) kirjoitti (AL 5.3.) ympäristönsuojelun kalleudesta ja toivoi, ettei Suomi ”erotu massasta”. Satosen linjaukset ovat mielestäni outoja.
Ympäristönsuojelun kustannuksia on rutiininomaisesti yliarvioitu. Yleistäen voi sanoa, että alkuvastustuksen jälkeen markkinat löytävät kustannustehokkaita ratkaisuja.
Historia on täynnä esimerkkejä. Euroopan kemikaalituottajien liitto väitti aikoinaan otsonikatoa rajoittavan Montrealin pöytäkijan johtavan korkeisiin kustannuksiin ja lisäävän työttömyyttä kansainvälisesti. Vaihtoehtoja otsonia tuhoaville aineille ei ollut ”näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa”. Toisin kävi. Päätös lisäyksineen vähensi cfc-yhdisteiden otsonikatovaikutusta 94% ilman merkittää haittaa kemianteollisuudelle. Uudistus on myös ehkäissyt miljoonia syöpätapauksia.
Autoteollisuus väitti katalysaattorien tulevan maksamaan 700-1000 euroa autolta. Hinta asettui lopulta 45-70 euroon. Myös katalysaattorien hyödyt ovat kiistattomat.
Paperiteollisuudessamme sellutonnin valmistukseen tarvittiin vielä 70-luvulla 250 kuutiota vettä, nykyään enää vain 20-50 kuutiota. Kaikki voittivat.
Ympäristönsuojelulla voi tuottaa taloudellisia hyötyjä, ihmiselle ja luonnolle koituvista hyödyistä puhumattakaan. Parempi ekotehokkuus merkitsee pienempiä energia- ja raaka-ainekuluja ja uudella teknologialla on vientipotentiaalia.
Arto Satonen kuitenkin tyrmää ympäristöteknologian kotimarkkinoiden luomisen. Aivan kuin kotimaiset alan yritykset eivät voisi toimia myös Suomessa.
Satosen näkemykset kansainvälisestä ilmastopolitiikasta ovat erikoisia. Ensin rikkaat teollisuusmaat aiheuttavat ilmastonmuutoksen ja nyt vastuu pitäisi muka sysätä kokonaan kehitysmaille? Ongelmat voidaan ratkaista vain globaaleilla talkoilla. Nousevat taloudet saadaan mukaan, jos ilmastopolitiikka on reilua.
Jälkiteollisia yhteiskuntia ravisteleva murros on todellisuutta, johon ei reagoida kuvittelemalla maailman tulleen osaltamme valmiiksi. Suomesta tuli aikoinaan merkittävä vaikuttaja mm. viestintäteknologiassa. Miksi emme pyrkisi viherteknologian kärkimaiden joukkoon? Osaamista ja koulutusta meillä ainakin on.
Toisin kuin Satonen runollisesti väittää, Suomella ei ole itsestäänselvää tehtävää ”hyödyntää laajan maamme malmi- Ja metsävaroja”. Jos haluamme luoda vihreän teknologian menestystarinoita, tulee meidän pyrkiä ilmastonsuojelun eturiviin. Kilpailukykyä ei turvata katsomalla peruutuspeiliin.
Olli-Poika Parviainen
Tampereen vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja